Raskaasta taakasta

En ole hyvä soittamaan täysin virheittä, joten pahoittelen jo aluksi epävarmoja sointuja ja niiden kuulumista. Toisekseen olen pahoillani vasemman käden ranteeni asennosta, olen kuullut siitä ikuisuuden, mutta kun keskityn pelkästään ääneen ja soittamiseen, en muista "omenaa kämmenen alla".

Tänään valitsin Felix Mendelssohnin Venetsialaisen gondolilaulun fis-mollissa (alkuperäiseltä nimeltään Venetialisches Gondollied) kokoelmasta Lieder Ohne Worte ("Songs without words"), jota palvon syvästi. Soitin kappaletta kolmisen vuotta sitten soittotunneilla ja tykästyin siihen jo ensimmäisella kerralla. Opettaja pyysi minut kuvittelemaan Venetsian, tuon vedellä peitetyn kaupungin ja gondolit väsyneine kuljettajineen. En osannut.

En kuullut kappaleessa laineiden liplatusta ja niiden paiskautumista venettä vasten, en gondolieerin hyräilyä enkä mitään muutakaan. Ehkä en silloin ymmärtänyt, että kappaleella voi olla jokin merkityskin. En luultavasti osannut edes silloin soittaa sitä, niin kuin se olisi pitänyt soittaa.

Kappale on raskas ja haikea, hidastempoinen ja yllätyksellinen - kaikkea, mitä kappaleelta voin vaatia. Siinä on tuskanhikeä, ja niin oli sen työstämisessäkin aikoinaan. Jätin tällä kertaa kertaukset soittamatta, mutta todellisuudessa se kestäisi hieman pidempään vielä. Alku on melankolinen, se johdattaa kappaleen sisältöön ja kuulija jää odottamaan huippukohtaa. Kyllä se sieltä tulee. Kakkososa, joka sekin alkaa vasemman käden sooloilulla, tuo kappaleeseen hieman iloa ja pirteyttä, ennen kaikkea voimaa. Se johtaa vahvaan, kovaääniseen huippukohtaan, josta taas jatketaan kauniilla trilleillä eteenpäin teemaan.

Vaikka rakastan tätä teosta syvästi, kuten Mendelssohnin lähes jokaista sävellystä, loppu on minulle pettymys. Se on hiljainen ja se loppuu, hiipuu, kuolee. Kuolemassa ei ole mitään pahaa, mutta en voi sietää olemattomuutta, joka vallitsee viimeisten nuottien kohdalla. Niissä ei ole niin paljon tunnetta, enkä pysty lataamaan niihin millään niin paljoa tuskaa, kuin pitäisi ja kuin haluaisin.

Venetsialainen gondolilaulu, huokailuja ja haaveita. Tunteita ja tunteettomuutta.

Kuvittele(n): Aallot, sininen vesi, gondoli, joka lipuu raskaasti siltojen ali yhä lähemmäs toria. Kaksi matkustajaa, toinen vanha mies, toinen vanha nainen, vanhat rakastavaiset, hiljaisuus. Anteeksipyyntöjä, muisteluja entisistä ajoista, vauhti kiihtyy. Gondolieeri yrittää laulaa, mutta ääni on liian heikko. Yhtäkkiä, jokin tulee. Jokin elää. Yrittää selvitä. Ja sitten. Jokin kuolee.

Tunteista

Elämä asettaa meille paineita ja meidän on vastattava niihin samalla mitalla. Aina ei välttämättä ole helppoa olla pysähtymättä ja tehdä muita, ennen kaikkea itseä, ylpeiksi. Ja ylpeyskin on niin alhaalla ihmisten luonteenpiirteistä.

Päätin aloittaa Yiruman River Flows in You:lla, koska se ei kuvaa lainkaan painetta, pakotusta, sietämätöntä olotilaa eikä myöskään ylpeyttä. Siinä on hippusellinen tuskaa ja paljon rakkautta, elämän ihanuutta ja kurjuutta kasvotusten, kuvien hidastusta ja se on sävellys ilman äkkinäisiä liikkeitä. Se on kaunis, mutta ei mikään vaikea soitettava pianolla. Sen haastellisuus tuleekin lähinnä tunteista - kaikille soittajille ei ole ilmeisen helppoa tuoda tunnetta mukaan, oli se sitten hymyä rakkaudelle tai kosketusta vihalle ja tuskalle, mutta minulle se on pakollista. Musiikki ei olisi mitään ilman tunnetta. Vaikka ei osaisikaan soittaa, kuten minä en osaa soittaa viulua ja silti soitan, voi aina laittaa itsensä likoon - eikä se loppujen lopuksi kuulosta niin pahalta kuin se, että yrittää tökerösti opetella kappaleen tismalleen oikein ja soittaa hitaasti, kovaa, lujaäänisesti ja ilman tunteita.

River Flows in You on myös suosikkejani Yirumalta, joka nousi lähinnä tutuksi Twilight-elokuvan takia. Lähes kaikissa kappaleissa minua ärsyttää tietynlainen taajuus, toistuvuus ja melodian samankaltaisuus - rakastan yllätyksellisiä painotuksia ja heittelyjä kädellä, kun taas näissä soitellaan läheltä ja hartaasti. Siinäkin on haastetta kerrakseen, että pystyy tulkitsemaan kappaleen niin, oli se kuinka helppo tahansa ja toistui siinä sävelenkulku kuinka paljon vain, että siihen saa kuitenkin erilaisen tunnelman eri kohdille.

Halusin rauhoittua, mutta kappale on myös hyvä sormiharjoitus/etydi (vaikka sitä tuskin niin ei saisi luokitellakaan) ennen "todellista" soittoa. Kappale on nätti, kuten kaikki muutkin Yiruman, ja siinä on jotain himpun verran maagisenpaa kuin muissa. Kiss The Rain, joka tulee luultavasti myöhemmin blogiin, on myös maaginen. Ehkä ne kaksi siksi ovatkin Yiruman tunnetuimpia teoksia, mutta tämä nykymusiikin säveltäjä tulee varmasti tuottamaan vieläkin mahtavampia pianosävellyksiä - ainakin toivottavasti.

En voi taata kuinka paljon virheitä soittoon mahtuu, sillä soitan täysin muistista ja ilman nuotteja. River Flows in You. Ja olen pahoillani laadusta, kuvaan normikameralla, joka on periaatteessa ihan hyvä, mutta minkäs tälle mahtaa.. Tiedän myös, kuinka huonosti tunne välittyy, kun en itse näy videossa, ehkä jonain päivänä, jonain aikana, mutta ei vielä tänään.

Ensimmäisenä

Haluan kirjoittaa, koska uskon siihen ja toisekseen haluan soittaa, koska luulen uskovani siihen. En halua tulla liian lähelle, joten jätän kaiken henkilökohtaisen blogin ulkopuolelle. Annan sydämen, mutta en kerro, kenelle se kuuluu.

Unohdan, että joskus pitäisi antaa jotain itsestäänkin. Se on vaikeampaa.
En halua pettymyksiä, koska elämä on täynnä iloisia asioita. Parempi olla tekemässä jotain kuin olla tekemättä jotain - oli sillä apua toisten maailmoihin tai ei.

Tästä
hetkestä
huomiseen

Voimaa.

Ensi entryssä aloitan antamalla paloja sielustani ja sydämestäni. Pianon soittoa.