Raskaasta taakasta

En ole hyvä soittamaan täysin virheittä, joten pahoittelen jo aluksi epävarmoja sointuja ja niiden kuulumista. Toisekseen olen pahoillani vasemman käden ranteeni asennosta, olen kuullut siitä ikuisuuden, mutta kun keskityn pelkästään ääneen ja soittamiseen, en muista "omenaa kämmenen alla".

Tänään valitsin Felix Mendelssohnin Venetsialaisen gondolilaulun fis-mollissa (alkuperäiseltä nimeltään Venetialisches Gondollied) kokoelmasta Lieder Ohne Worte ("Songs without words"), jota palvon syvästi. Soitin kappaletta kolmisen vuotta sitten soittotunneilla ja tykästyin siihen jo ensimmäisella kerralla. Opettaja pyysi minut kuvittelemaan Venetsian, tuon vedellä peitetyn kaupungin ja gondolit väsyneine kuljettajineen. En osannut.

En kuullut kappaleessa laineiden liplatusta ja niiden paiskautumista venettä vasten, en gondolieerin hyräilyä enkä mitään muutakaan. Ehkä en silloin ymmärtänyt, että kappaleella voi olla jokin merkityskin. En luultavasti osannut edes silloin soittaa sitä, niin kuin se olisi pitänyt soittaa.

Kappale on raskas ja haikea, hidastempoinen ja yllätyksellinen - kaikkea, mitä kappaleelta voin vaatia. Siinä on tuskanhikeä, ja niin oli sen työstämisessäkin aikoinaan. Jätin tällä kertaa kertaukset soittamatta, mutta todellisuudessa se kestäisi hieman pidempään vielä. Alku on melankolinen, se johdattaa kappaleen sisältöön ja kuulija jää odottamaan huippukohtaa. Kyllä se sieltä tulee. Kakkososa, joka sekin alkaa vasemman käden sooloilulla, tuo kappaleeseen hieman iloa ja pirteyttä, ennen kaikkea voimaa. Se johtaa vahvaan, kovaääniseen huippukohtaan, josta taas jatketaan kauniilla trilleillä eteenpäin teemaan.

Vaikka rakastan tätä teosta syvästi, kuten Mendelssohnin lähes jokaista sävellystä, loppu on minulle pettymys. Se on hiljainen ja se loppuu, hiipuu, kuolee. Kuolemassa ei ole mitään pahaa, mutta en voi sietää olemattomuutta, joka vallitsee viimeisten nuottien kohdalla. Niissä ei ole niin paljon tunnetta, enkä pysty lataamaan niihin millään niin paljoa tuskaa, kuin pitäisi ja kuin haluaisin.

Venetsialainen gondolilaulu, huokailuja ja haaveita. Tunteita ja tunteettomuutta.

Kuvittele(n): Aallot, sininen vesi, gondoli, joka lipuu raskaasti siltojen ali yhä lähemmäs toria. Kaksi matkustajaa, toinen vanha mies, toinen vanha nainen, vanhat rakastavaiset, hiljaisuus. Anteeksipyyntöjä, muisteluja entisistä ajoista, vauhti kiihtyy. Gondolieeri yrittää laulaa, mutta ääni on liian heikko. Yhtäkkiä, jokin tulee. Jokin elää. Yrittää selvitä. Ja sitten. Jokin kuolee.