Halusta ja himosta

Improvisoin lisää. Miksi? Koska rakastan sitä edelleen. Enkä pelkästään sen takia - myös siksi, että voisin todistaa, ettei kaiken ole pakko olla harkittua. Jotkut asiat voivat syntyä pelkästä tunteesta, halusta ja himosta, tuskasta ja kivusta, rakkaudesta ja elämästä ja miljoonasta muusta asiasta.

Harvoin kuulen soittaessani "Ole hiljaa!"-huudahduksia jostain, mutta eleet osoittavat välillä enemmän. Veljet laittavat huoneen ovensa kiinni, kun aloitan soittamaan pianoa. Isä kääntää televisiota kovemmalle. Äiti pakenee ulos puhumaan puhelimeen. Tiedän, etten häiritse heitä juurikaan, mutta tiedän myös, ettei ikuisen kappaleen kuuleminen ole mitään kaikista kauneinta.

Pyrin vaihtelemaan, mitä soitan. En halua jankata samoja kappaleita koko aikaa, koska en halua kyllästyttää. Nykyään taas soitan niin vähän (ainakin "niin vähän") etten usko sen häiritsevän kovinkaan paljoa - joskus kun soittelen taas putkeen monta tuntia tai joka päivä samoja kappaleita koko ajan.

Silloin, kun isä on päiväunilla muka-nukkumassa, soittelen jotain rauhallista. Silloin, kun pikkuveljen Guitar Hero pauhaa täysillä viereisessä huoneessa, valitsen rankemman teoksen. Yksinkertaista. Ja kaikki on edelleenkin kiinni mielialasta: hyvällä tuulella soitetaan iloisia kappaleita ja väsyneellä tai huonolla päällä ollessani valitsen kyllästyttäviä, vanhoja, helppoja, jopa surullisia kappaleita. Näin joskus taas improvisoin ja kehittelen jotain omaa, joka on niin paljon henkilökohtaisempaa kuin mikään muu, mitä yleensä soittaa.




Taustastakin saattaa huomata, että soitan eri pianolla. Viritetty vuonna kivi ja keppi, ja muutama ääni särisee paikoitellen. Tykkään kuitenkin soittaa tällä ihanalla soittimella hieman enemmän kuin sillä toisella.

Tässä oli tämmöinen selkeä "teema-sointuhomma", en tiedä, miksi sitä kutsutaan, mutta se toistuu jatkuvasti. Kappaleen nimi on Today I'll be your fellow enkä osaa sanoa, mistä nimi tulee. Se on vissiinkin Eb-duurissa, muistaakseni, joten se ei ole yli-iloinen, mutta ei mikään surullinenkaan. Sekavuutta edelleenkin. Ja sitten taas viikon arkiviikko tauolle, kunnes alkaa kesäloma.

Hetken mielijohteesta

Rakastan improvisointia. En keksi tähän hätään mitään parempaa kuin "antaa palaa vaan" ja that's it.Yleinen harha on, että luullaan improvisoinnin olevan taitolaji. Ei se ole, mutta ei se ole helppoakaan. Sanonta "jokainen osaa jotain" pätee tähänkin - jos joutuisin improvisoimaan soittamalla viulua, kuolisin häpeään. Jotkut osaavat puhua luonnostaan hyvin, joten he ovat hyviä improvisoimaan puheita tai jopa esitelmiä ja jotkut taas taitavat laulamisen improvisoinnin.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät juuri välitä, mitä muut ajattelevat silloin, kun itse pidän jostain. Improvisoin mielelläni pianon avulla, teen uusia sävellyksiä lähes joka päivä (sama pätee myös laulamalla tehtyihin sävellyksiin).

Tänään olen improvisoinut kolme kappaletta, joista kaksi kuvasin. Improvisointi on siis täysin harkitsematonta, "antaa mennä"-asenteella tehtyä, jotain, mikä ei toisten mielestä välttämättä ole edes ihanaa. Inspiraatiota ei ollut, mutta sointupohjia yritin käyttää, jotten sekoita kaikkia keskenään. Ensimmäinen on mollipohjainen, mutta ei mitenkään ylimelankolinen. Se on lähinnä sekoitus sekavuutta ja tämän hetkisiä tunteitani. Yksi riitaisa ääni ei ole harkittu, mutta pidän siitä, koska se vaan lisää kokonaisuuteen ärsyyntyneisyyttä ja virheellisyyttä.




Annan tälle - ensimmäiselle omalle kappaleelleni, jonka julkaisen ja johon ei saa nuotteja - nimeksi I like when you forget and I hate. Henkilökohtaisuuksia.

Elän vähän sekavaa aikaa, koska sain eilen kuulla järkyttäviä uutisia. Isälläni on syöpäkasvain enkä oikein tiedä, miten suhtautua. Teeskentelen, koska olen hyvä siinä, mutta nyt sekin tekee jo vaikeaa. En halua itkeä, koska se ei auta. Sitä paitsi olen vähän kuin Joyce Thanks For The Memories:ta: jos nyt aloitan (itkemisen), en koskaan lopeta. Toisaalta me olemme positiivisia ja uskomme, että kaikki kääntyy hyväksi - isä pääsee kuitenkin leikkaukseen niin pian. Pianonsoitto tietenkin helpottaa omaa oloani, mutta muiden oloa en sillä pysty parantamaan.

Toinen improvisointini on kahdessa eri sävellajissa. Se alkaa D-duurista (muistaakseni), mutta vaihtaa molliin noin puolivälin paikkeilla. Sen taas on tarkoitus kuvata toivoa ja uskoa, mutta molliosalla haluan ilmaista myös rakkautta. Täytyy myös ottaa huomioon, että en pysty kahdella improvisoidulla kappaleella ilmaisemaan mitenkään tunteitani. En vaan halua soittaa mitään liian surullistakaan, koska meillä on onnellinen loppu, onhan?

Sen nimeksi tulee Breath in the dusk, no death. (huomaatteko että pidän pitkistä nimistä)