Pitäisiköhän taas manata aikaa. Pahin viholliseni, ja samalla se välttämättömyys. Sanotaanko, että arkipäivät ovat tietynlaista stressiä pelkän ajan takia. Kolme tuntia bussimatkaan, kaksi bussin odotteluun. Se tekee viisi, 24 - 5 = 19. Okei, keskimäärin seitsemän tuntia päivässä koulua, jos kompensoidaan kahdeksan ja kuuden tunnin päivät. 19 - 7 = 12. Nukkumiseen menee aikaa noin yhdeksän tuntia, ainakin pitäisi mennä, 12 - 9 = 3. Puoli tuntia iltahommiin, suihkuun ja syömisiin vähintään. Se jättää aikaa kaksi ja puoli tuntia, tai 8 tunnin koulupäivinä puolitoista tuntia. Ei hirveästi. Mitä seurauksia tästä on?
Telkkari on jäänyt kokonaan pois, tietokoneella ollessa teen samalla kouluhommat. Lenkkiin voin käyttää korkeintaan 45 minuuttia. Lukea en ehdi illalla lähes ollenkaan, koska iltalukemisen sijaan kirjoitan päiväkirjaa, rustailen runoja ja piirtelen. Emme juttele äidin kanssa juuri ollenkaan, ja siksi viikonloppuisin tulee riitaa asiasta sun toisesta - lähinnä sen takia, että huumorintajumme eivät kohtaa sitten ollenkaan. Äiti ei ymmärrä sarkasmiaa ja minä en ymmärrä huonoja vitsejä. Veljiä en näe ollenkaan arkipäivisin, ja esimerkiksi ajokortti on lykkääntynyt kiireisen aikataulun takia, monien muiden asioiden lomassa.
Viikonloput käytän rentoutumisen lisäksi niiden ylimääräisten hommien hoitamiseen, tai se on ainakin useimmiten suunnitelmissa. Suunnitelmat harvoin toteutuvat, eikä niiden välttämättä ole tarkoituskaan. Koska se todistaa jotain persoonasta - minusta sen, että pystyn hoitamaan asiat viimeisenäkin iltana, ja kun aloitan jotain, teen sen samantien valmiiksi - meni siihen sitten viisi minuuttia tai seitsemän tuntia. Suunnitelmallisuus olisi loistava luonteenpiirre; tiedättekö, sellainen, joka rakentaisi itselleen hienoja taulukoita, mitä tehdä ja milloin, kuinka kauan. Sellainen täydellinen elämän kontrollointi, vaikka ei se mikään loistojuttu olisi. Johtaisi mitä luultavimmin mielensairauteen jossain vaiheessa, pakkomielteet oireena.
Ainoa huono asia on, että on huomattavasti vaikeampaa käyttää hyväksi omia luonteenpiirteitään kuin tiedostaa ne. Ei ole maailman helpoin asia ottaa huomioon oman persoonan huonoja puolia ja vieläkin haastavampaa on niiden kohtaaminen arkielämässä; niiden käyttäminen hyvällä tavalla. Mutta olen oppinut viimeisen vuoden aikana, että elämän vaikeuksista ja tuskallisimmista jutuista saa helposti elämän tärkeimpiä asioita.
Pitkät bussimatkat ovat hyödyllistä aikaa lukemiseen, mahdollisten läksyjen tekemiseen ja nukkumiseen. Aamulla pystyn heräämään vain 20 minuuttia ennen lähtöä, ja sekin aika kuluu syömiseen, hampaiden ja kasvojen pesuun ja vaatteiden pukemiseen. Meikit ja piilolasit ovat laukussa, koska ne ehtii laittaa bussissa tai koululla. Unen saa pitkäksi, jos osaa tarpeeksi suunnitella. Illalla tarkistan laukun, että se on valmiina ja usein mietin jo seuraavan päivän vaatteet. Koulun jälkeisellä ajalla voin myös tehdä läksyt, tarkastaa netin tärkeimmät sivustot ja käydä ostoksilla, jos tarpeen. Tällä välillä voi myös harrastaa liikuntaa, koska usein kävelen koululta pois.
Ja kaikista tärkeimpänä, ei ole aikaa miettiä surullisia asioita. Ei ole aikaa murehtimiseen, itkemiseen tai valittamiseen. Se antaa toivoa ja uskoa, ja kertoo siitä, että elämä on paljon rikkaampaa oikealla asenteella. Sydämeni on täyteenladattu ja mieleni on painava, mutta kevennän sitä suremisen sijaan onnellisuudella. Elämä on liian lyhyt suremiseen. Liian lyhyt valheisiin ja vääriin lausuntoihin. Liian lyhyt ilkeille ihmisille ja niille, joista et pidä. Ja ihmeitä tapahtuu joka päivä, me vaan jätämme suuren osan niistä huomioimatta. Joka päivä huomaan itsessäni jotain uutta ja ympäristössä jotain kauniimpaa, ja henkeäsalpaavat hetket tekevät minusta voimakkaan. Ne hetket, jolloin joku tai jokin pysäyttää ajatukset ja puhdistaa.
Äiti, tänäänkin minä rakastan sinua. Sinua, sitä lintua joka laulaa aamuruskon aikana ja montaa muuta.
"Life is not measured by the breaths you take, but by its breathtaking moments." (Michael Vance)
0 kommenttia:
Post a Comment