words fall through me and always fool me.

Kaikki on niin hyvin. Todella. Ehkä se johtuu siitä, että löysin neliapilan tässä joku päivä. Tai hyväluontoisuudesta, jonka takia en pysty olemaan katkera minuuttia kauempaa. On vaan liian paljon ihania asioita.

Miten saatoin unohtaa musiikin? Kun lähdin peruskoulusta, jätin ainakin neljä asiaa: pianon, saksan, ruotsin ja kitaran. En ehkä saa niitä kaikkia enää takaisin, en taitoja enkä intohimoa, mutta ainakin muistan, kuinka ihanalta musiikki minussa tuntuu. Kuinka kauniilta ruotsi kuulostaa tänään. Kunpa voisin hengittää hetken sitä ilmaa, jota hengitin kolme vuotta sitten, sitä, jossa minun sieluni vaeltaa yhä. Siellä yksisarvisten, lohikäärmeiden ja velhojen luona. Sen ilman täytyy vieläkin olla minussa, koska muistan sen.

Pystyn silmät sulkiessani tuntemaan osan siitä minussa, ja muistan, mitä minä olen. Ei. Muistan, mitä haluan olla. Hello Iina, welcome back. Jopa silloin olen elänyt, kun olen ollut onnellisempi kuin koskaan, ja silloin, kun olen itkenyt päiväni pois. Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös sillä, että olen tässä tänään ja olin myös eilen. Ja olen toivon mukaan huomennakin.



Se, että joku istuu yksin bussissa ei välttämättä tarkoita, etteikö hänellä olisi ketään, jonka kanssa istua.