 Jos elämä on matka, haluan olla koko ajan tienpäällä. Haluan olla osa sitä, ja tuntea olemassaolon. Minulla oli tapana inhota sunnuntai-iltoja. Se alkoi siitä, kun isoveljeni pääsi ammattikorkeakouluun monta vuotta sitten ja muutti pois. Hän kävi kotona joka viikonloppu, ja joka sunnuntai-ilta kuuden aikaan veimme hänet takaisin asunnolleen. Olin aina ensimmäinen, joka avasi oven, kun pääsimme parin tunnin reissulta takaisin. Sytytin olkkarin valon, ja sisällä näytti siltikin pimeältä. Tiesin, että huomenna olisi koulupäivä ja että arki olisi taas tulossa, viikonloppu oli sitä aikaa, josta nautin kaikista eniten. Nautin edelleen. Mutta nykyään pidän sunnuntai-ilta fiiliksestä. Tunnen sisälläni kodin lämmön, koska sunnuntai on kotonaolopäivä. Vähän voidaan kävellä metsässä, mutta ei mennä muuten minnekään. Isoäitiä saa käydä katsomassa. Ja koska joinakin sunnuntaipäivinä pystyn rikkomaan rajoja ja pystyn elämään siinä hetkessä, vaikkei siinä olisikaan mitään erikoista. Se on ihanaa. Olin Ruotsissa viime viikonloppuna käymässä, moikkaamassa sukulaisia ja juhlimassa hyvän ystäväni 18-vuotissyntymäpäiviä. Palatessani kotiin sunnuntaina, itkin koko matkan junassa. Helsingistä Tampereelle. Itkin koko matkan autossa Tampereelta kotiin. Itkin koko illan kotona. Koska minulla oli ikävä Ruotsiin. On mahdotonta edes kuvitella, kuinka erilaisia ihmiset ovat siellä verrattuna tähän porukkaan, joka Suomessa on. Kaipaan heitä. Toivon, että jonain päivänä voisin kulkea kaduilla, eri maiden kaduilla ja valokuvata ne hetket, joita pidän kauniina. Ne ihmiset, jotka tuovat iloa päivääni. Niin kuin viime viikonloppu rauhoitti minut, ja palautti mieleeni maailman ihmeellisyyden. Kaikki ei ehkä sittenkään ole neljän seinän sisällä, kotona. Koti on kaikkialla. Koti voi olla kaukana sieltä, missä olen nyt. Koti on rakkaus. Koti on siellä, missä me olemme. Koti on täällä:  |
0 kommenttia:
Post a Comment