it's like wishing for rain as i stand in the desert.

Tuntuu hyvältä, että Joulu on tulossa. Ei pelkästään se tieto jouluaatosta tai joulupäivän rauhallisuudesta vaan siitä, että on loma. Ja siitä, että saa viettää aika perheen kanssa, eikä pelkästään istua yksin kotona tekemättä yhtään mitään. Ja sitten on se, että pääsee vähäksi aikaa olemaan matkustamatta - sitä odotan kaikista eniten.

Lupasin syksyllä itselleni yhden asian, tai ainakin yhden niistä monista voisin kertoa. Että tänä vuonna en solmi niitä lämpimiä ystävyyssuhteita, koska en halua pettyä, jos ensi vuonna en olekaan täällä eikä me pidettäisikään yhteyttä. Kuinkas siinä kävikään? Ennen Joulua, sain ainakin 10 hyvää ystävää ja paljon, paljon tuttuja, joihin haluaisin tutustua enemmän. En pelkästään espanjalaisista vaan etenkin ja myös niistä suomalaista, jotka olivat matkalla mukana. En kerännyt pelkästään energiaa matkalta vaan myös ihania ystäviä. Tätä en nimenomaan halunnut tehdä. Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä tiettyihin ystäviini, koska pelkään, että jään tänne pian muiden ihmisten takia - totuus on, että lukion jälkeen ainoa henkilö, jota aion ajatella (no matter how selfish this might sound) ja saan ajatella, on minä-itse. Ehkä ihmisläheisyyden takia olen vielä niin hukassa, mitä teen ensi vuonna. Tuntuu, että kaikki suunnitelmat vaan lykkääntyvät kauemmiksi, tai etten edes halua toteuttaa mitään niistä. Haluaisin sellaisen unelman, jonka toteuttamiseen antaisin kaikkeni. En ajattele tätä tilannetta mitenkään huolestuttavana, tai huonona, mutta olisihan se hienoa keksiä jotain. Tai sitten ei, ei sillä oikeastaan ole niin väliäkään.

Sitten on vielä se, että nyt on talvi ja kaikki muut ovat todella huonolla tuulella. Ehkä saan energiaa vähän siitäkin, että itse rakastan talvea niin paljon, ja erityisesti tätä joulunläheistä aikaa, että mieleni tekee vaan puhua ja puhua vähän lisää ja hyppiä ja tanssahdella.

Tekee mieli tehdä lumilinnoja - joka on mahdotonta pakkaslumella - ja lumilyhtyjä ja polttaa kynttilöitä koko ajan, laittaa takkaan tuli ja fiilistellä. Talven puhtaudesta tulee sellainen olo, ettei minun tarvitse vielä päättää mitään, enkä ole aikeissa tehdä sitä. Go with the flow. Ja keksiä sitten joskus jotain hetken mielijohteesta kenties. Ei fiksua päätöksiä, eikä rajoitteita. Ei turhia rimoja enää ikinä eikä mitään, mikä voisi vaikuttaa negatiivisesti olemukseen. Haluan vain hymyillä ja halailla. Tehdä lumienkeleitä ja piirrellä päiväkirjaan ikuisuuden kuvia, vaikka se kuulostaisi kuinka kliseiseltä.

Ja olen onnellinen siksi, että on enää viikko siihen, kun espanjalaiset tulevat tänne. En pysty kunnolla keskittymään koulujuttuihin, mutta olen silti hyvä tekemään kaiken ennen deadlineja - vaikka sitten viimeisenä iltana. I bend but don't break and somehow I'll get through.
Sitten on vielä musiikki. Ah. Kunpa ei koskaan tarvitsisi lakata kuuntelemasta musiikkia ja lopettaa tuon maiseman näkemistä ikkunasta.
Kaunista joulunaikaa!

Winter is the time for comfort, for good food and warmth, for the touch of a friendly hand and for a talk beside the fire: it is the time for home. ~Edith Sitwell

the wonder of it all is you.

On vaikea etsiä inspiraatiota, kun ei ole luovuutta. Tietenkin jollain tasolla löytyy kaikkea, mutta ne osat ovat kadonneet, joita halusin etsiä tänä vuonna. Nyt etsin inspiraatiota kuvista, vahvoista ja tunteikkaista. Googlaan mitä ihmeellisimpiä asioita, ja löydän aarteita. Voisin tuijottaa niitä tunteja putkeen, löytäen aina vaan uusia ulottuvuuksia, uusia tarinoita ja uusia näkökulmia. Jospa luovuuteni onkin kätkeytynyt niihin. Se on ikään kuin käsittäisi olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, kuten maailmankaikkeutta. Kaikki on piilossa ja riippuvainen kaikesta muusta, ympärillä tapahtuvista asioista ja yksillöllisistä vaikuttajista. Mitä minä näen näissä kahdessa kuvassa? Kahdet eri kasvot, kaksi eri tunnetilaa. Kaksi eri tarinaa. Kaksi sukupolvea. Eri mustavalkoisen sävyn. Eri valotuksen. Eri kuvakulmat. Näen ihmisiä, joita en tunne, mutta joiden tarinat tahtoisin kuulla. Tahtoisin tietää, missä kuvat on otettu ja mitä varten. Tahtoisin olla osa niitä.






Ensi kuussa aion kirjoittaa oman tarinani. Originaalin. En kaikkea, enkä täysin totuudenmukaisesti, mutta aion panostaa tunteisiin, eri tarinoihin, joita olen kerännyt vuosien varrella. Aion avata vanhoja haavoja lukemalla vanhoja päiväkirjoja, kuuntelemalla sitä musiikkia, jota kuuntelin kymmenen vuotta sitten, ja kirjoittaa ne tunteet ylös. Aion olla kyyninen, negatiivinen, angstinen, ahdistunut, maailman onnellisin, yllättynyt, innostunut, kiitollinen, kunnioittava, vakaa, vahva, heikko, pienenpieni, ja kaikkea siltä väliltä. Aion kaataa sydämeni käsilleni ja kirjoittaa sen tietokoneelle.
Koska ensi kuussa on NaNoWriMo. Alkaa ensimmäinen päivä marraskuuta. Tänä marraskuuna en aio panostaa siihen, että saan kirjoitettua 50 000 sanaa niin hienoa tekstiä, että sen voisi julkaista. En panosta alkuun enkä loppuun, enkä varsinkaan siihen, mitä on siinä kaiken välissä. En juoneen, en henkilöihin, pelkästään tunteisiin.

Jos joskus luen sen tarinan, haluan nauraa ja itkeä. Ei sen tarvitse olla 50 000 sanaa, kunhan se on jotain. Kunhan se herättää minussa jotain, muuttaa jotain - vähintäänkin on osa minua. Espanjan matka häiritsee kirjoittamista, mutta en anna sen häiritä. Kirjoitan ensi viikolla niin paljon kuin jaksan. Ja lentokoneessa paperille. Ja aina, kun on mahdollista, oikeassa tunnetilassa. Sillä haluan olla tuo nuori nainen ensimmäisessä kuvassa. Ja tuo iloinen tyttö toisessa kuvassa. Haluan olla kaikkea.

Ihanaa marraskuuta! Painun pimentoon NaNon ajaksi. :)

this day's a spinning circus on a wheel.

All the world is made of faith, and trust, and pixie dust.
- Peter Pan



"Mitäs olet tehnyt tänään?", äiti kysyi kaksi tuntia kolme minuuttia sitten.
"[Katsellut kattoa ja tehnyt suurta ajatustyötä]. = En mitään. Kävin lenkillä.", vastasin.
"Kävitkö?"
"Kävelin vähän pimeällä. Tai oikeastaan tanssin. Hyppelin ja pyörin ja tanssin."

Oli uskomaton hiljaisuus, ja kuuntelin toisella kuulokkeella mp3:sta Sara Bareillesin Breathe Again:ia. Olin kävelyllä meidän tiellä, kai sitä voi meidän tieksi kutsua, tuota kilometrin mittaista, mutkaista ja mäkistä yksityistietä. Suljin silmäni ja aloin pyörimään, lenkkarit toimivat ihan hyvin siinä. Heittelehdin edestakaisin ja tein jotain niistä liikeistä, joita olemme tehneet nykytanssitunneilla. Ja sitten jotain ihan omaa. En varmaan olisi välittänyt, vaikka joku olisi nähnytkin. Oli joku kolme astetta lämmintä, eli ei kovinkaan lämmintä, mutta pipo ja lapaset ovat loistava apu siihen. Raitis ilma on varmaan parasta, mitä täällä (maaseudulla, tai vaikka koko Suomessa) on.

On masentavaa, kun joka puolella varmaan käytetyin lause on "täällä on kylmä". No totta kai on. Welcome to Finland - muuta päiväntasaajalle, jos haluat kuumuutta. En ole itsekään synnitön tässä, tietenkin käytän kyseistä lausetta jatkuvasti, mutta ennemminkin sisätiloissa. Ulkona olen tietoisesti, täysin tiedostaen sen kylmyyden, joka virtaa keuhkoihin ja huuruaa hengityksessä. Ja tietenkin pimeys väsyttää ja masentaa, mutta ihmiset ovat ainakin puoliksi liian huonolla tuulella. Because there's beauty in the dark. Emme vaan osaa etsiä sitä. Onhan se nyt vaikeaa, kun lähtee aamulla ja on pimeää, ja kun palaa iltapäivällä, on taas pimeää. Aurinko on ohimenevää. Pimeällä voisi unohtaa kaiken muun, voisi olla katsomatta niitä huonoja asioita ja masentuneita ihmisiä, ja olla ajattelematta sitä kylmyyttä. Jos hädintuskin näet eteesi, miksi näkisit edes sellaisia ajatuksia, jotka on vaivalla tuotettu. Ilo vie paljon vähemmän energiaa kuin jatkuva synkistely. Ja toisekseen, jokainen voisi sisäisesti olla luontoa vastaan ja olla aurinkoinen. Minkä eron se tekisikään näihin ihmisiin.

Ja siitä kylmyydestä. Yksi sana, totutteleminen. Tai toinen, vaatteet. Jep, kyllä minäkin ihmettelisin, miksi on kylmä, kun on sentään 100denin legginssit jalassa ja GinaTricotin trikoopaita ja H&M:ltä ostettu nahkatakki sen päällä! Vieläkin kuulen kysymyksiä "Miksi sinulla on lapaset käsissä?" Ja aina sama vastaus: "Koska minulla on muuten kylmä" ja pieni hymy päälle. Ero on siinä, että onko kylmä vai tekeekö jotain ettei olisi kylmä. Totta kai on kylmä, jos koko ajan ajattelee sitä, mutta ei tee mitään sen estämisen eteen.

Talvi. Marraskuu. Pakenen marraskuun ensimmäiseksi viikoksi Espanjaan, koulun ns. retkelle kautta kielimatkalle kautta opiskelureissulle. Y entonces voy a hablar solamente español. Tai sitten en. Mutta pääsen ainakin pois masentuneiden ihmisten luota. Ne ihmiset, jotka ovat ympärilläni, tai ne joita kerään ympärilleni eivät välttämättä ole niitä miss huonotuulisia, mutta lähipiiristä löytyy liikaa valittajia. On inhottavaa, että oma asenne menee pilalle sen takia, että muiden asenne on pilalla. I WANT TO BE HAPPY. Ja ilman ylimääräistä draamaa. Sellainen sopiva arkielämä ripauksilla mystiikkaa ja optimismiä kantaa läpi pitkän ja pimeän talven. Mutta pimeällä tähdet näkyvät parhaiten ja tähdethän ovat ihmiskohtalon symboleita! Tänään ne miljoonat loistavat niin kirkkaina, ettei niitä voi sammuttaa mikään. Lisäksi ne hymyilevät.


C.S.Lewis sanoi: "I believe in Christianity as I believe the sun has risen: not only because I see it, but because by it, I see everything else."
Hyvää yötä, aurinkoisia aamuja ja lumirikasta lokakuun loppua!

i will never go away.

Mietin välillä, kuinka tosissaan ihmiset ovat. Jos ystäväni sanoo I love you en ole täysin varma, kuinka vakavasti se pitäisi ottaa. En tiedä, kuinka läheisiä olemme, koska minulle olemme luultavasti todella läheisiä ja hänen puoleltaan en tiedä. En tiedä, kuinka helposti ulkomailla sanotaan I love you ja kuinka paljon sen käyttö eroaa suomesta. En voisi kuvitellakaan sanovani Minä rakastan sinua mutta Olet rakas on jo huomattavasti helpompi.
p
I love you too on kiva vastaus. Kaipaan niitä ihmisiä, joista välitän paljon, koska en välttämättä vietä tarpeeksi aikaa heidän kanssaan. Koska mielestäni meillä on yhteys ja meillä on jotain yhteistä, ja ystävyyssuhde on vahva. Mutta joskus on vaiketa tulkita toisia. Mitä, jos olenkin huono tulkitsija? Mitä, jos olenkin heille vain yksi sotilas shakkipelissä, jossa kaikki muut ovat kuningattaria ja ratsuja? Voinko koskaan olla varma?

Entä kuinka nopeasti ihminen muuttuu? Voiko olla, että paras ystäväni, jota olen ikävöinyt eniten koko vuoden ja jonka kanssa voisin viettää aikaa silloin tällöin, ei olekaan enää paras ystäväni? Ei sen takia, että hän on muuttunut vaan siitä syystä, että minä olen muuttunut. Totta kai olen muuttunut. Mutta olenko muuttunut niin paljon, että yhdessäolo on yksi awkward situation? En halua. En halua tuntea sitä. En halua olla sellainen. Haluan sen kaiken, ja enemmänkin. Haluan ne rakkaimmat lähelleni, ja haluan tietää, että se on juuri niin.

Jos se kaikki on vain ikävöinnistä ja liian harvoin näkemisestä kiinni?
En pysty ilmaisemaan tunteitani. Mutta muuten olen onnellinen, usko pois. Raikasta lokakuuta, joka alkaa pian! Syksy on vuodenajoista kaunein. Katsokaa vaikka. Koska muuten näkee näitä ihmeitä.




Ps. Kaverini kysyi kerran, mikä on mielestäni kaikista kauneinta maailmassa. Vastasin jotain sellaista, josta olin itsekin yllättynyt. "Järvi viileänä syysaamuna, kun usva nousee sieltä savuna". Ja yksi aamu katselin bussista ikkunan läpi, kuinka lammikon vesi muuttui usvaksi, ja se oli niin uskomatonta. Suu auki, silmät tiukasti kiinni siinä luonnonilmiössä heräsin varmaan parhaimpaan olotilaan tänä syksynä. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä pitkäksi aikaa. Pitäisi nauttia näistä enemmän.

you're the harmony to every song i sing.

And the answer to your question about our friendship is yes.
You have lost me forever.

Minulla on paljon sellaisia tuttavia, joita en tarvitse. He tuottavat minulle iloa ja on mukavaa jutella heidän kanssaan, mutta ei meillä ole minkäälaista erityistä suhdetta. Miten niin sitä paitsi "tarvitsen" ystäviäni? Hekin tuottavat minulle iloa. Mutta tuttavat, joiden kanssa puhun vähemmän ja niistä "less-important-stuff" -jutuista, eivät tee yhtä asiaa, jota ystäväni tekevät. Tuottavat myös surua. Ahdistusta. Kaipuuta. Pahaa oloa ylipäätään. Miksi pidän lähelläni niitä ihmisiä, joista minulle on välillä enemmän haittaa kuin hyötyä?

Koska he ovat niitä, jotka tuntevat surua siitä, kun minä olen surullinen? Koska he istuvat vierellä ja pitävät kädestä? Koska he valittavat yhdessä sateesta saman sateenvarjon alla, ja tarjoavat suojan silloin kun unohdan sateenvarjoni kotiin? Koska joka päivä sataa vettä? Ja tänään paistaa aurinko. Ja me olemme läheisiä, eikä meitä voi erottaa. Ja ne tuttavat, joita moikkaan silloin tällöin, joilta kyselen kuulumisia tai matikan läksyjä, ovat niin erilaisia, etteivät he edes tiedä, mitä on istua onnellisessa hiljaisuudessa.

Mutta voi luoja, kuinka tyhmiä tv-hahmot voivatkaan olla. Kaikella rakkaudella. Tulipa sekavaa.

i am hanging on every word you say.

Jos elämä on matka, haluan olla koko ajan tienpäällä. Haluan olla osa sitä, ja tuntea olemassaolon. Minulla oli tapana inhota sunnuntai-iltoja. Se alkoi siitä, kun isoveljeni pääsi ammattikorkeakouluun monta vuotta sitten ja muutti pois. Hän kävi kotona joka viikonloppu, ja joka sunnuntai-ilta kuuden aikaan veimme hänet takaisin asunnolleen. Olin aina ensimmäinen, joka avasi oven, kun pääsimme parin tunnin reissulta takaisin. Sytytin olkkarin valon, ja sisällä näytti siltikin pimeältä. Tiesin, että huomenna olisi koulupäivä ja että arki olisi taas tulossa, viikonloppu oli sitä aikaa, josta nautin kaikista eniten. Nautin edelleen. Mutta nykyään pidän sunnuntai-ilta fiiliksestä. Tunnen sisälläni kodin lämmön, koska sunnuntai on kotonaolopäivä. Vähän voidaan kävellä metsässä, mutta ei mennä muuten minnekään. Isoäitiä saa käydä katsomassa. Ja koska joinakin sunnuntaipäivinä pystyn rikkomaan rajoja ja pystyn elämään siinä hetkessä, vaikkei siinä olisikaan mitään erikoista. Se on ihanaa. Olin Ruotsissa viime viikonloppuna käymässä, moikkaamassa sukulaisia ja juhlimassa hyvän ystäväni 18-vuotissyntymäpäiviä. Palatessani kotiin sunnuntaina, itkin koko matkan junassa. Helsingistä Tampereelle. Itkin koko matkan autossa Tampereelta kotiin. Itkin koko illan kotona. Koska minulla oli ikävä Ruotsiin. On mahdotonta edes kuvitella, kuinka erilaisia ihmiset ovat siellä verrattuna tähän porukkaan, joka Suomessa on. Kaipaan heitä. Toivon, että jonain päivänä voisin kulkea kaduilla, eri maiden kaduilla ja valokuvata ne hetket, joita pidän kauniina. Ne ihmiset, jotka tuovat iloa päivääni. Niin kuin viime viikonloppu rauhoitti minut, ja palautti mieleeni maailman ihmeellisyyden. Kaikki ei ehkä sittenkään ole neljän seinän sisällä, kotona. Koti on kaikkialla. Koti voi olla kaukana sieltä, missä olen nyt. Koti on rakkaus. Koti on siellä, missä me olemme. Koti on täällä:

i had everything, opportunities for eternity.

Mom said I can do whatever I want. I want to be here. Shh.

i've been sitting watching life pass from the sidelines.

Tiedättekö sen kiusallisen hetken, kun sukulaiset kysyvät sukujuhlissa, koko suvun keskellä vieläpä: "No, jokos on poikaystäviä?" "Juu ei ole" on aika tavallinen vastaus. "Ei ole aikaa opiskelun ohella", "eipä ole löytynyt", "en haluakaan" tai muuta vastaavia vastauksia, jotka ovat totally made-up. Toisilla on koko ajan, mutta mieluummin ei ollenkaan kuin jatkuvasti. Ymmärrän toki, että jotkut ihmiset tarvitsevat aina jonkun tukemaan heitä, halaamaan heitä ja viettämään aikaa heidän kanssaan.

Totta kai ottaisin mieluummin jonkun katsomaan elokuvia minun kanssani sohvalle, sen sijaan että makailen siinä yksin peiton alla. Mutta se, etten "tykkää kenestäkään sillä tavalla" niin kuin sitä pienempänä sanottiin, ei tarkoita että olisin yksinäinen. Päinvastoin. Saan pikkuveljeltäni kuulla jatkuvasti sitä, että minulla ei muka ole ystäviä. Voi, minulla on liikaakin välillä. Monta hyvää ystävää, pari "BFF"a ja monia kivoja tuttavuuksia, ja nautin heidän seurastaan. Pikkuveljeni ei kuitenkaan ymmärrä sitä, että haluan viikonloppuisin viettää aikaa perheeni kanssa, mikä on kylläkin mahdottomuus koska kukaan ei ole koskaan kotona. Eli haluaisin. Sitten väittää, että istun kotona katsoen kuinka elämäni valuu ohitseni, ilman että teen yhtään mitään.

Mitä sitten? Jospa nautin siitä, että saan hoitaa kotia, siivota, järjestää ja sisustaa huonettani, tehdä kotitehtäviä, testailla vaatteitani ja heittää osan kirpparille, lueskella hyväntekeväisyystapahtumista, poimia puusta omenia ja leipoa piirakkaa ilahduttaakseni äidin, soittaa pianoa ja laulaa kovaan ääneen, polttaa kynttilöitä ja joogata hathaa, kuunnella toistolla El Sueño De Morfeota? Minähän PIDÄN siitä niin paljon. Ei minulla ole aikaa arkiviikolla edes avata pianonkantta, saati sitten leipoa tai venytellä.

Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on maailman ihanimpia ihmisiä, joskus jopa lukuunottaen pikkuveljeni. Olen onnellinen jopa siitä, että on niin paljon tehtävää, etten ehdi päivittää Livejournalia kunnolla. Ja onnellisuus tulee sisältä, ei se tarkoita, että minun TAI sinun tarvitsisi hymyillä koko aikaa. Se kestää fyysisen kivun ja henkisen tuskan, koska se on kiinni itsestä.

Minun ei pitäisi katsoa One Tree Hilliä, koska olen ykköskauden jälkeen itkenyt jokaisessa jaksossa, syystä tai toisesta. Usein onnesta. Usein surusta ja epätoivosta. Mutta ne asiat, mitä rakastan sarjassa, ovat dialogit ja monologit. Lucas sanoi:

"Happiness comes in many forms -- in the company of good friends, in the feeling you get when you make someone else's dream come true, or in the promise of hope renewed. It's okay to let yourself be happy because you never know how fleeting."

Hengitän sisään hyvää ilmaa. Hengitän ulos kaiken tukkoisuuden, mitä minussa on. Suljen silmäni ja elän hetken siinä ajassa, joka on NYT. Sillä nyt olen onnellinen, vaikka olenkin hieman surumielinen ja stressaantunut. Mikään ei voi estää minua olemasta onnellinen, vaikken olisikaan iloinen. Onnellista syyskuuta, joka alkaa parin päivän päästä ja rakkautta. Flow!

you can hear the crowd and everybody sings.

Hektinen viikko, niin kuin edellinen kuukausikin on ollut. Joka päivä jotain. Ei ehdi rentoutumaan, hyvä kun on aikaa nukkua. Minulla oli kolme vaihtoehtoa:

- huonot arvosanat
- huono yöuni --> väsymys
- huono fiilis

Tietenkin kaikki johtuvat toisista ja vaikuttavat toisiinsa, mutta päätin, että nukun yöt kunnolla. Jätän sitten vaikka kokeisiin lukemisen tuonnemmalle ja vähemmälle kuin kärsin väsymyksestä päivät pitkät. Päätin, että olen hyvällä tuulella, etenkin kun siihen on aihetta. Teen kaikki hyvälle mallille - palautan koulutyöt deadlineja noudattaen, ja vaikka kuinka valittaisin stressistä, voisin olla muille kiva ja hyväntuulinen. Ja loppujen lopuksi arvosanatkaan eivät voi mennä tietyn rajan alle, varsinkaan jos on onnellinen. Eikös se vaikuta kaikkeen?

Tänään oli matikasta koe, ja se oli helppo. Sen takia, että tein eilen isoveljeni kanssa kaksi tuntia pelkkää matikkaa, mikä on varmaan ennätys. En käynytkään tietokoneella, enkä herpaannuttanut itseäni Jenny Oliven kirjasta tai matikan vihkosta - ja se auttoi. Osasin lähes kaikki, mutta kokeen jälkeen huomasin heti tehneeni muutaman virheen - ainakin yhden ajatusvirheen ja yhden ymmärrysvirheen. Onneksi se ei kostaudu juuri arvosanassa. Ja siksi olen onnellinen. Ja siksi nukun seuraavanakin yönä paljon.

Koska nukkuminen on ehdottomasti parasta mitä tiedän. Virheillä ei ole aina väliä, en minä murene muutamasta virheestä - etkä murene sinäkään. Se, että yritän kävellä ovesta sisään, joka ei aukeakaan, ei vaikuta mihinkään, sillä voin aina kiertää muutaman metrin pidemmän lenkin ja mennä toisesta ovesta onnellisuuteen. Seison siinä portilla, toinen jalka sisällä ja toinen astumassa. Tasapainopiste on tismalleen siinä kynnyksen kohdalla. Mitä jos kompastun? Mitä jos jokin vetää minut takaisin oven ulkopuolelle sitten, kun olen päässyt sisälle? Haittaako minua?

Ei tänään. Ehdin murehtia maailmaa huomennakin.

not only depressing.

Aion päivittää Livejournalini tänne.

My life has no purpose, no direction, no aim, no meaning, and yet I'm happy. I can't figure it out. What am I doing right?" (Charles Schulz)

Pitäisiköhän taas manata aikaa. Pahin viholliseni, ja samalla se välttämättömyys. Sanotaanko, että arkipäivät ovat tietynlaista stressiä pelkän ajan takia. Kolme tuntia bussimatkaan, kaksi bussin odotteluun. Se tekee viisi, 24 - 5 = 19. Okei, keskimäärin seitsemän tuntia päivässä koulua, jos kompensoidaan kahdeksan ja kuuden tunnin päivät. 19 - 7 = 12. Nukkumiseen menee aikaa noin yhdeksän tuntia, ainakin pitäisi mennä, 12 - 9 = 3. Puoli tuntia iltahommiin, suihkuun ja syömisiin vähintään. Se jättää aikaa kaksi ja puoli tuntia, tai 8 tunnin koulupäivinä puolitoista tuntia. Ei hirveästi. Mitä seurauksia tästä on?

Telkkari on jäänyt kokonaan pois, tietokoneella ollessa teen samalla kouluhommat. Lenkkiin voin käyttää korkeintaan 45 minuuttia. Lukea en ehdi illalla lähes ollenkaan, koska iltalukemisen sijaan kirjoitan päiväkirjaa, rustailen runoja ja piirtelen. Emme juttele äidin kanssa juuri ollenkaan, ja siksi viikonloppuisin tulee riitaa asiasta sun toisesta - lähinnä sen takia, että huumorintajumme eivät kohtaa sitten ollenkaan. Äiti ei ymmärrä sarkasmiaa ja minä en ymmärrä huonoja vitsejä. Veljiä en näe ollenkaan arkipäivisin, ja esimerkiksi ajokortti on lykkääntynyt kiireisen aikataulun takia, monien muiden asioiden lomassa.

Viikonloput käytän rentoutumisen lisäksi niiden ylimääräisten hommien hoitamiseen, tai se on ainakin useimmiten suunnitelmissa. Suunnitelmat harvoin toteutuvat, eikä niiden välttämättä ole tarkoituskaan. Koska se todistaa jotain persoonasta - minusta sen, että pystyn hoitamaan asiat viimeisenäkin iltana, ja kun aloitan jotain, teen sen samantien valmiiksi - meni siihen sitten viisi minuuttia tai seitsemän tuntia. Suunnitelmallisuus olisi loistava luonteenpiirre; tiedättekö, sellainen, joka rakentaisi itselleen hienoja taulukoita, mitä tehdä ja milloin, kuinka kauan. Sellainen täydellinen elämän kontrollointi, vaikka ei se mikään loistojuttu olisi. Johtaisi mitä luultavimmin mielensairauteen jossain vaiheessa, pakkomielteet oireena.

Ainoa huono asia on, että on huomattavasti vaikeampaa käyttää hyväksi omia luonteenpiirteitään kuin tiedostaa ne. Ei ole maailman helpoin asia ottaa huomioon oman persoonan huonoja puolia ja vieläkin haastavampaa on niiden kohtaaminen arkielämässä; niiden käyttäminen hyvällä tavalla. Mutta olen oppinut viimeisen vuoden aikana, että elämän vaikeuksista ja tuskallisimmista jutuista saa helposti elämän tärkeimpiä asioita.

Pitkät bussimatkat ovat hyödyllistä aikaa lukemiseen, mahdollisten läksyjen tekemiseen ja nukkumiseen. Aamulla pystyn heräämään vain 20 minuuttia ennen lähtöä, ja sekin aika kuluu syömiseen, hampaiden ja kasvojen pesuun ja vaatteiden pukemiseen. Meikit ja piilolasit ovat laukussa, koska ne ehtii laittaa bussissa tai koululla. Unen saa pitkäksi, jos osaa tarpeeksi suunnitella. Illalla tarkistan laukun, että se on valmiina ja usein mietin jo seuraavan päivän vaatteet. Koulun jälkeisellä ajalla voin myös tehdä läksyt, tarkastaa netin tärkeimmät sivustot ja käydä ostoksilla, jos tarpeen. Tällä välillä voi myös harrastaa liikuntaa, koska usein kävelen koululta pois.

Ja kaikista tärkeimpänä, ei ole aikaa miettiä surullisia asioita. Ei ole aikaa murehtimiseen, itkemiseen tai valittamiseen. Se antaa toivoa ja uskoa, ja kertoo siitä, että elämä on paljon rikkaampaa oikealla asenteella. Sydämeni on täyteenladattu ja mieleni on painava, mutta kevennän sitä suremisen sijaan onnellisuudella. Elämä on liian lyhyt suremiseen. Liian lyhyt valheisiin ja vääriin lausuntoihin. Liian lyhyt ilkeille ihmisille ja niille, joista et pidä. Ja ihmeitä tapahtuu joka päivä, me vaan jätämme suuren osan niistä huomioimatta. Joka päivä huomaan itsessäni jotain uutta ja ympäristössä jotain kauniimpaa, ja henkeäsalpaavat hetket tekevät minusta voimakkaan. Ne hetket, jolloin joku tai jokin pysäyttää ajatukset ja puhdistaa.

Äiti, tänäänkin minä rakastan sinua. Sinua, sitä lintua joka laulaa aamuruskon aikana ja montaa muuta.

"Life is not measured by the breaths you take, but by its breathtaking moments." (Michael Vance)

words fall through me and always fool me.

Kaikki on niin hyvin. Todella. Ehkä se johtuu siitä, että löysin neliapilan tässä joku päivä. Tai hyväluontoisuudesta, jonka takia en pysty olemaan katkera minuuttia kauempaa. On vaan liian paljon ihania asioita.

Miten saatoin unohtaa musiikin? Kun lähdin peruskoulusta, jätin ainakin neljä asiaa: pianon, saksan, ruotsin ja kitaran. En ehkä saa niitä kaikkia enää takaisin, en taitoja enkä intohimoa, mutta ainakin muistan, kuinka ihanalta musiikki minussa tuntuu. Kuinka kauniilta ruotsi kuulostaa tänään. Kunpa voisin hengittää hetken sitä ilmaa, jota hengitin kolme vuotta sitten, sitä, jossa minun sieluni vaeltaa yhä. Siellä yksisarvisten, lohikäärmeiden ja velhojen luona. Sen ilman täytyy vieläkin olla minussa, koska muistan sen.

Pystyn silmät sulkiessani tuntemaan osan siitä minussa, ja muistan, mitä minä olen. Ei. Muistan, mitä haluan olla. Hello Iina, welcome back. Jopa silloin olen elänyt, kun olen ollut onnellisempi kuin koskaan, ja silloin, kun olen itkenyt päiväni pois. Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös sillä, että olen tässä tänään ja olin myös eilen. Ja olen toivon mukaan huomennakin.



Se, että joku istuu yksin bussissa ei välttämättä tarkoita, etteikö hänellä olisi ketään, jonka kanssa istua.